Aina se jotenkin koskettaa enemmän jos läheinen ihminen sairastuu tai voi huonosti. Mutta meidänkin maailmassa, täällä paratiisissa nimeltä Jyväskylä asuu ihmisiä, jotka eivät ole juuri minun läheisiä, ehkä jonkun toisen, kuitenkin saatan nähdä heitä päivittäin tietämättä tuskista ja murheista. Maalta muuttaneena aikoinaan mietin, miten kaupungissa tarvitaan matkapuhelimia, vaikka asutaan jopa samassa talossa. Maalla kavereihin etäisyydet eivät olleet kohtuuttomia, ehkä enimmillään kilometri pari. Mutta tilanteista selvittiin. Toki nyt maallakin on kännyköitä. Ehkä tässä on enempi kyse murroksesta, tamagotchista tuli meidän kaikkien yhteinen lelu. Palatakseni aiheeseen, kaupungissa ihmiset nauttivat siitä, että asuvat muiden keskellä, mutta siihen se sitten jääkin. Toivotaan ettei tarvitsisi kohdata naapuria rappukäytävässä tai rivarin pihalla. Sosiaalisia tarpeita varten amerikkalaiset keksivät facebookin. Sinne voi mennä juttelemaan.

Kun aika ajoin törmää siihen, miten elämämme on yltäkylläistä. Toisella puolella palloa ruoka ei ole itsestäänselvyys, ei lähelläkään. Täällä tuhlataan, vaikka lähes samaan hengenvetoon moni korostaa sivistynyttä asemaansa ja tietämystään. Ihmiset sivistävät itseään monissa opinahjoissa, toisissa opiskellaan hienojakin taitoja ja ajatuspolkuja. Mutta ruokalautaselle nämä jalot aatteet eivät seuraa. Muiden tekemiset on aina helppo osoittaa vääriksi, omia tekemisiä tai tekemättä jättämisiä ei nähdä lainkaan.

Jotta oppisimme, jonkun pitäisi tuhlata sitä mistä meillä on pulaa. Voisiko se pula-asia olla aika tai sen puute. Mutta miten sitä voisi tuhlata. Ehkä niin, ettei tee mitään. Mutta jotenkin pitäisi tulla toimeen ja mennä keskivertoa paremmin.

Ruoan tuhlaamisen ohella yleinen lainkuuliaisuuden heikkeneminen näyttelee suurta roolia, nuorten 20-30 vuotiaiden aikuisten puheissa. Toki ihmiset puhuvat paljon muutakin kuin mitä oikeasti ajattelevat. Mutta rivien välistä on kuultavissa tietynlaista kapinaa. Voihan se olla myös sitä myöhäistä murrosikää. Rajoja ollaan valmiita kiertämään tietyissä asioissa, mutta jos sitten ehdottaa vaihtoehdoksi jotain muuta, tuleekin tiukka ei. Omituista kapeanäköisyyttä. He ovat selkeää pikkurikollisainesta, ei omata mielipidettä, vaan puhutaan kuin oltaisiin jonkun tossun alla. Ei kai enää vanhempien.

Kesälomaan vielä muutama viikko. Miten sitä jaksaa .. työpaikan karuselli menee ihan omia polkuja. Alkaa tuntua siltä, että joko siellä ollaan pahasti unessa tai sitten ei ymmärretä kissankaan kokoisilla kirjaimilla kirjoitettua tekstiä. Rautalankamallien esittäminen alkaa käydä vaikeaksi, kun käsin ei jaksa taivutella ranteen vahvuista rautatankoa.

Kuitenkin on kesä, ei tarvitse murhehtia. Pidetään ajatus tässä ja nyt.